Kukaan ei halua puhua mediapolitiikasta, mutta silti se tuntuu nousevan jatkuvasti otsikoihin. Yleä ja sen rahoitusta koskeva keskustelu on jatkunut jo kuukausia. Viime viikolla oikeusministeriö kertoi lakkauttavansa median itsesääntelyelimen Julkisen sanan neuvoston (JSN) saaman valtionavun.

Yleen ja JSN:ään liittyviin keskusteluihin kiteytyvät suomalaisen mediapolitiikan ongelmat. Poukkoilevuus ja hajanaisuus, mutta myös omistajuuden ja suunnan puute.

Valtio on tukenut JSN:ää tai sen taustaorganisaatiota (nykyisin Jusanek) käytännössä vuodesta 1971 lähtien. Valtionapu on kattanut korkeimmillaan jopa yli puolet vuoden toimintamenoista, mutta aivan viime vuosina avun osuus on ollut alle kolmanneksen. Valtio on siis ollut Suomessa de facto yksi median itsesääntelyn mahdollistaja.

Minulla ei ole mielipidettä siitä, pitäisikö median itsesääntelyelimen saada valtiolta tukea vai pitäisikö sen pärjätä omillaan. En myöskään ole hirveän huolissani JSN:n tulevaisuudesta, sillä sen jäsenet ovat erittäin sitoutuneita itsesääntelyyn. En näe sellaista lähitulevaisuutta, jossa JSN:n heikentyminen tuntuisi yhdestäkään media-alan toimijasta hyvältä suuntaukselta.

Tuore JSN-hässäkkä kuitenkin osoittaa, että Suomesta puuttuu pitkäjänteinen mediapolitiikka. Päätöksenteko on reaktiivista ja tempoilevaa, eikä sitä oikein johda kukaan. Julkisuudessa on ylipäätään epäselvää, kuka on vastuussa tuoreimmasta leikkausesityksestä.

Syitä epäselvään mediapolitiikkaan voi etsiä yhtä lailla rakenteista kuin poliitikoista. Mediapolitiikka on nykyisin hajallaan eri ministeriöissä, mikä on johtanut tilanteeseen, jossa yhdelläkään keskeisellä vallankäyttäjällä ei ole riittävää kokonaiskuvaa mediakentästä ja sen tulevaisuudesta. Toisaalta puolueilla tai poliitikoilla ei ole tarjolla minkäänlaisia kunnollisia visioita. (Perussuomalaisilla on muuten vuodelta 2020 media- ja kulttuuripoliittinen ohjelma, mutta ei siellä mainita mitään itsesääntelystä tai JSN:n asemasta.)

Tästä päästäänkin asian ytimeen. Suomessa mediapolitiikkaa ei perinteisesti ole haluttu nähdä demokratiapolitiikkana, mistä kielii monien mediaa ja viestintää koskevien kysymysten keskittäminen liikenne- ja viestintäministeriöön ja kytkeminen viestintäinfrastruktuuria koskeviin kysymyksiin. (Pääministeripuolue kokoomukselta löytyy tieto- ja teknologiapoliittinen ohjelma, mutta ei sekään kosketa mediakenttää.)

Tähän pitäisi saada muutos. Tiedämme kansainvälisistä tutkimuksista (kuten V-Dem-instituutin raportista), kuinka demokratia on puolustuskannalla ja autoritaariset toimintatavat leviävät. Pohjoismaat ovat olleet tässä poikkeus, mistä kiitos kuuluu osin nimenomaan mediajärjestelmän kestävyydelle. Ei disinformaatiota vastaan kamppailla vain medialukutaitoa opettamalla.

Media pitäisikin ymmärtää entistä selkeämmin demokratian kriittisenä infrastruktuurina, joka luo pohjan elintärkeälle yhteiskunnallisen keskustelulle, jossa erilaiset ajatukset ja ihmiset kohtaavat.

Suomalainen media ansaitsee päättäjiltä huomattavasti parempaa mediapolitiikkaa, mutta myös selkeämmän näkymän. Jonkinlaisen kestävän vision siitä, miten vapaa, laadukas tiedonvälitys turvataan koko maassa. Hyvä esimerkki löytyy Ruotsista, jossa kestävää mediatukea pohtivassa raportissa demokratiapainotus on selvästi vahvempi kuin taannoisessa suomalaisessa mediatukia selvittäneessä raportissa.

Kyse ei ole vain rahasta, mutta usein panostukset – tai leikkaukset – kielivät myös arvoista. Suomalainen mediakenttä on kipeän tietoinen, että Ruotsi, Tanska ja Norja tukevat mediaa avokätisemmin. Me Uudessa Jutussa emme haikaile mediatukien perään, mutta kannustamme virkamiehiä ja päättäjiä kertomaan näkemyksensä siitä, millainen heidän visionsa on demokratiaa tukevasta moniäänisestä mediamaisemasta.